Kuka huomaa, että joku puuttuu
Ortodoksi.netista
Kuka huomaa, että joku puuttuu? Yksinäisyys haastaa myös Suomen ortodoksisen kirkon
Seurakunnan todellinen läheisyys paljastuu joskus vasta silloin, kun ihminen ei enää pääse kirkkoon. Huomaako joku hänen poissaolonsa? Soittaako kukaan? Tuleeko joku käymään? Vai katkeaako yhteys vähitellen, vaikka jäsenyys säilyy rekisterissä ja kirkollisvero tulee maksetuksi?
Kreikan kirkon piispojen kokouksessa 7. lokakuuta metropoliitta Dorotheos nosti esiin yksinäisyyden ja henkisen uupumuksen. Hänen esityksensä ydin oli käytännöllinen: seurakunnan on rakennettava yhteyttä ihmisiin. Hän ehdotti muun muassa vierailuryhmiä yksinäisten, sairaiden ja vanhusten tueksi, nuorten yhteisöjen vahvistamista, työntekijöiden ja maallikoiden koulutusta sekä yhteistyötä asiantuntijoiden kanssa. Basilica-uutistoimisto kertoi ehdotuksista 13. lokakuuta 2026.
Kreikkalainen keskustelu antaa aihetta katsoa myös Suomen ortodoksisen kirkon arkea. Seuraavat kysymykset ovat tämän kirjoituksen sovellusta Suomen tilanteeseen. Ne koskevat sitä, millaiseen kirkkoon käytämme rahamme, miten ymmärrämme pappeuden ja kenen vastuulla seurakuntalaisen kohtaaminen lopulta on. Samalla on kysyttävä, kuinka hyvin kirkon puhe yhteisöllisyydestä vastaa sitä, mitä ihminen seurakunnassaan kokee.
Yksinäinen voi istua keskellä seurakuntaa
Suomen kaltaisessa pitkien etäisyyksien maassa yhteys seurakuntaan voi olla hauras. Sairastuminen, puolison kuolema, ajokyvyn menettäminen tai muutto toiselle paikkakunnalle saattaa katkaista vuosikymmeniä jatkuneen osallistumisen. Jumalanpalvelusten verkkolähetykset voivat auttaa, mutta ruudulta välittyvä liturgia ei kysy katsojalta, miten tämä tänään jaksaa.
Yksinäisyys ei silti koske vain kotiin jääviä vanhuksia. Sitä voi kokea nuori, perheellinen, maahan muuttanut tai vuosia seurakunnassa mukana ollut ihminen. Kirkkokahveillakin voi jäädä yksin, jos muut hakeutuvat tuttuihin pöytiinsä eikä kukaan huomaa uutta tulijaa. Seurakunta voi näyttää ulospäin aktiiviselta ja tuntua yksittäisestä ihmisestä suljetulta. Jos sisään pääsee vain tuntemalla ennestään oikeat ihmiset, yhteisöllisyys on jäänyt sisäpiirin etuoikeudeksi.
Piispan vierailu tarjoaa tästä hyvän peilin. Ketkä istuvat hänen kanssaan kahvipöydässä? Jos paikat täyttyvät papeista, kanttoreista, luottamushenkilöistä ja seurakunnan tutuista kellokkaista, tavalliselle seurakuntalaiselle jää helposti sivustakatsojan osa. Miksi piispa ja papit eivät hajaantuisi eri pöytiin, istuisi välillä yksin kahvittelevan viereen ja kysyisi kuulumisia ihmiseltä, jota eivät vielä tunne? Työntekijöiden ja johdon keskinäisille keskusteluille pitäisi löytyä muitakin tilaisuuksia kuin seurakunnan yhteiset kirkkokahvit.
Kyse ei ole istumajärjestyksen pikkumaisesta tarkkailusta. Pöytävalinta kertoo, kenen seuraan hakeudutaan ja kenen odotetaan itse ylittävän välimatka. Aran, surevan tai ulkopuoliseksi itsensä kokevan ihmisen on vaikea lähestyä pöytää, jossa kirkon arvovalta ja seurakunnan sisäpiiri ovat jo koolla. Piispan vierailun arvoa pitäisi arvioida myös sen perusteella, kuinka moni tavallisesti sivuun jäävä tuli kohdatuksi.
Siksi toiminnan onnistumista pitäisi mitata silläkin, syntyykö sen kautta pysyviä ihmissuhteita. Tilaisuuksien määrä ja onnistuneet juhlakuvat eivät vielä kerro, kokevatko ihmiset kuuluvansa joukkoon. Jos joku lakkaa tulemasta, seurakunnassa pitäisi olla ainakin joku, joka huomaa sen ja uskaltaa ottaa hienotunteisesti yhteyttä.
Maailman ristiriidat tulevat myös kirkkokahveille
Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa on tuonut ortodoksisten yhteisöjen keskelle vaikeita kysymyksiä sodasta, kansallisuudesta ja kirkollisesta vallasta. Suomessa samassa seurakunnassa voivat kohdata Ukrainasta paennut ihminen, Venäjältä muuttanut sodan vastustaja ja suomalainen, jonka omassa suvussa elävät sodan ja evakkouden muistot. Heidän kokemuksensa ja turvattomuutensa eivät ole samanlaisia.
Kirkon on kyettävä nimeämään hyökkäyssodan vääryys ja samalla kohtaamaan jokainen ihminen tämän oman elämän perusteella. Venäjän valtion tai sodan oikeuttamiseen osallistuvien kirkollisten johtajien toiminta ei tee yksittäisestä venäläisestä tai venäjänkielisestä seurakuntalaisesta syyllistä. Toisaalta yhteyden vaaliminen ei saa tarkoittaa sitä, että sodasta kärsineen odotetaan vaientavan kokemuksensa yhteisen kahvipöydän mukavuuden vuoksi.
Seurakunnan rauha jää pinnalliseksi, jos sen ehtona on vaikeiden asioiden lakaiseminen maton alle. Myöskään venäläisyyteen liittyvää epäluuloa ei pidä jättää käsittelemättä sillä perusteella, ettei politiikka muka kuulu kirkkoon. Ihmiselle hänen kielensä, läheisensä ja oma taustansa ovat osa elämää, jonka kanssa hän tulee seurakuntaan.
Tällaisessa tilanteessa papilta ja koko seurakunnalta tarvitaan kuuntelemista, harkintaa ja rohkeutta. Kieli, kansallisuus tai poliittiseksi oletettu mielipide voi muodostaa kynnyksen, jonka vuoksi ihminen jää pois. Seurakunnan tehtävä on ehkäistä tällaisia kynnyksiä ja pitää huolta siitä, ettei hengellistä kotia tarvitse menettää syntyperänsä vuoksi.
Sydänpapista kahdeksasta neljään -papiksi?
Pappeuden muutoksesta puhuttaessa mieleen saattaa nousta kärjekäs kysymys: olemmeko siirtymässä sydänpapeista kahdeksasta neljään -pappeihin? Ilmaus kuvaa kokemusta papin etääntymisestä, eikä se ole kaikkia koskeva tosiasia tai kirjaimellinen kuvaus työajoista. Onneksi on pappeja, jotka tuntevat seurakuntalaisiaan, ottavat yhteyttä oma-aloitteisesti ja kulkevat heidän rinnallaan vaikeissakin vaiheissa.
Kysymystä ei silti kannata torjua vain sen kärjekkyyden vuoksi. Jos seurakuntalainen kokee papin olevan tavoitettavissa lähinnä toimituksen varaamista varten, jotakin olennaista jää puuttumaan. Pappeuden pitäisi näkyä myös kiinnostuksena siihen, mitä ihmiselle kuuluu silloin, kun hänellä ei ole esitettävänä valmista asiaa tai hoidettavana kirkollista toimitusta. Aloitteen ei pitäisi aina jäädä sille, jonka voimat ovat jo vähissä.
Samalla on kysyttävä, mitä papilta odotetaan ja mihin hänen aikansa kuluu. Jos työ täyttyy kokouksista, matkustamisesta, järjestelmistä ja raportoinnista, kohtaamiselle jäävä tila voi kaventua, vaikka halua siihen olisi. Myös papilla on oikeus lepoon, perhe-elämään ja kohtuulliseen työmäärään. Seurakunnan läheisyyttä ei voi rakentaa yhden työntekijän jatkuvan venymisen varaan.
Kiireeseen vetoaminen ei kuitenkaan voi päättää keskustelua. Silloin on tarkasteltava työn sisältöä: mitä voidaan vähentää, järjestää toisin tai jättää kokonaan tekemättä? Jos ihmisten kohtaaminen väistyy vuodesta toiseen muiden tehtävien tieltä, kyse on jo työn painotuksista ja johtamisesta.
Ratkaisu on yhteinen vastuu, selkeä työnjako ja sellainen työn suunnittelu, jossa ihmisten kohtaamiselle varataan aikaa. Kotikäynnin pitää mahtua työn ytimeen. Sen ei pitäisi jäädä tehtäväksi, jonka tunnollinen pappi hoitaa vasta kaiken muun jälkeen omalla ajallaan.
Mitä koulutus opettaa pappeudesta?
Koulutuksen tehtävä on antaa papille tiedollisia ja käytännöllisiä valmiuksia. Yhtä tärkeää on kysyä, millaista käsitystä pappeudesta koulutuksen, työyhteisöjen ja kirkon arvostusten kautta välitetään. Mihin tuleva pappi oppii suuntaamaan kunnianhimonsa? Millaisia tehtäviä pidetään tavoiteltavina, millaisesta osaamisesta kiitetään ja millainen työ jää huomaamatta?
Onko mahdollista, että joillakin osaamisen alueilla koulutusta ja erikoistumista kertyy enemmän kuin seurakuntien arki tarvitsee, samalla kun tavallisen ihmisen kohtaamiseen jää liian vähän harjoitusta? Kysymys koskee koulutuksen painotuksia ja sitä, miten opittu muuttuu seurakuntalaisen saamaksi avuksi. Koulutuksen määrän rinnalla pitäisi uskaltaa arvioida sen osuvuutta.
Laaja sivistys voi tehdä papista avaran ja kuuntelevan. Oppineisuus voi kuitenkin jäädä etäiseksi, jos oma tehtävä alkaa hahmottua ensisijaisesti asiantuntija-aseman kautta. Sureva ihminen tarvitsee usein rinnalleen henkilön, joka kestää hiljaisuuden. Yksinäinen tarvitsee kokemuksen siitä, että hänen luokseen haluttiin tulla. Arvonimi tai sujuva teologinen puhe ei yksin synnytä kumpaakaan kokemusta.
Myös kirkon omat palkitsemisen ja arvostuksen tavat ansaitsevat tarkastelua. Saako hiljainen seurakuntatyö saman huomion kuin näkyvä esiintyminen, hallinnollinen vastuu tai uusi tutkinto? Jos eteneminen ja arvostus näyttävät kulkevan yhä kauemmas tavallisesta seurakuntalaisesta, sillä on vaikutuksensa myös siihen, millaiseksi pappeuden ihanne rakentuu.
Kohtaamisen valmiuksia pitäisi harjoitella, tukea ja arvioida koko työuran ajan. Sama koskee piispoja ja muita kirkon työntekijöitä. Seurakuntalaisilta pitäisi myös uskaltaa kysyä, miten he kokevat tulleensa kohdatuiksi. Työntekijän oma käsitys lähestyttävyydestään ei vielä kerro koko totuutta.
Talousarvio kertoo, mitä kirkko pitää tärkeänä
Yksinäisyyden torjuminen tarvitsee ihmisten lisäksi rahaa ja työaikaa. Siksi keskustelua ei voi erottaa kirkon hallinnosta ja taloudesta.
Hallintoa tarvitaan huolehtimaan vastuista, henkilöstöstä, taloudesta ja toiminnan jatkuvuudesta. Sen perustelu pitäisi kuitenkin näkyä seurakunnissa: vapautuuko työntekijöiden aikaa, helpottuuko yhteyden saaminen ja paraneeko paikallinen toiminta? Jokaisen uuden rakenteen, järjestelmän ja hallinnollisen tehtävän yhteydessä pitäisi pystyä vastaamaan myös näihin kysymyksiin. Pelkkä uudistuksen nimeäminen kehittämiseksi ei vielä osoita sen tarpeellisuutta.
Ilman tarkkaa talousvertailua ei ole perusteltua julistaa hallinnon vievän liikaa rahaa. Sen sijaan on täysin perusteltua vaatia näkyviä perusteluja sille, miten voimavarat jakautuvat. Jos paikallisesta toiminnasta säästetään, hallinnon menojen ja uudistusten on kestettävä yhtä tarkka arviointi. Ei voi olla niin, että seurakuntalaisten toiminta joutuu jatkuvasti todistamaan tarpeellisuutensa mutta hallinnon tarpeet hyväksytään lähes itsestään selvinä.
Seurakuntalaisen kannalta ratkaisevaa voi olla hyvin arkinen asia: löytyykö kyyti kirkkoon, pääseekö pappi käymään, onko yhteiselle aterialle rahaa tai joku järjestämässä säännöllistä tapaamista. Nämä menot saattavat näyttää talousarviossa pieniltä, mutta ihmisen elämässä niiden merkitys voi olla suuri.
Jos strategiassa korostetaan yhteisöllisyyttä ja lähimmäisen kohtaamista, niiden pitäisi näkyä myös talousarviossa ja työntekijöiden kalentereissa. Muuten vaarana on, että kirkko järjestää hallintonsa entistä paremmin samalla, kun seurakuntalainen jää entistä kauemmas.
Vapaaehtoiset tarvitsevat vastuuta ja tukea
Kreikassa esitetty ajatus seurakuntien vierailuryhmistä sopisi harkittavaksi myös Suomessa. Kaikkeen kohtaamiseen ei tarvita pappia. Seurakuntalainen voi soittaa, käydä kahvilla, tarjota kyydin tai lähteä kävelyseuraksi. Tällainen palvelu on seurakunnan yhteistä elämää.
Vapaaehtoisuutta ei kuitenkaan pidä käyttää säästökeinona, jolla vastuu siirretään muutaman aktiivisen ihmisen harteille. Toiminta tarvitsee nimetyn yhteyshenkilön, perehdytystä ja työntekijän tukea. Yhteydenpidon on perustuttava ihmisen omaan toiveeseen ja luottamukseen. Vapaaehtoisen pitää myös tietää, milloin tarvitaan papin tai muun ammattilaisen apua.
Jos seurakuntalaisia kutsutaan vastuuseen, heille on annettava myös tilaa toimia ja mahdollisuus vaikuttaa. Vapaaehtoisen osaaminen ja aloitteet ansaitsevat vakavan vastaanoton. On vaikea puhua yhteisestä vastuusta, jos samat ihmiset kelpaavat kyllä keittämään kahvia ja järjestämään tilat mutta heidän ajatuksilleen ei löydy aikaa.
Yhteistyötä kannattaa rakentaa paikallisten tiistaiseurojen, järjestöjen, muiden kristillisten yhteisöjen ja julkisten palvelujen kanssa. Kirkon ei tarvitse järjestää kaikkea itse. Sen on kuitenkin kannettava vastuunsa siitä, että apua tarvitsevaa ihmistä tuetaan yhteyden löytämisessä. Yhteistyökumppanin tekemää hyvää työtä pitäisi osata arvostaa myös silloin, kun aloite on syntynyt kirkon omien rakenteiden ulkopuolella.
Kuka ottaa yhteyttä tällä viikolla?
Yksinäisyyden torjuminen voi alkaa pienestä mutta sitovasta päätöksestä. Seurakunnassa sovitaan, kuka koordinoi yhteydenpitoa, miten mukaan pääsee ja millä työajalla toimintaa tuetaan. Sen jälkeen kuunnellaan ihmisiä itseään: mitä he kaipaavat ja millainen yhteys tuntuisi heistä luontevalta?
Kaikkea ei tarvitse aloittaa uutena hankkeena. Monessa paikassa on jo ihmisiä, jotka tekevät tätä hiljaisesti. Heidän työnsä pitäisi tunnistaa ja sen jatkuvuutta tukea, jotta yhteys ei jäisi pelkästään yhden papin, kanttorin tai vapaaehtoisen henkilökohtaisen jaksamisen varaan. Hyvän käytännön säilyminen on myös johtamisen tehtävä.
Kirkossa osataan puhua yhteydestä. Nyt pitäisi uskaltaa katsoa myös niitä tapoja, joilla itse pidämme etäisyyttä yllä: tuttuihin pöytiin vetäytymistä, aloitteen odottamista aina toiselta ja hallinnollisten tehtävien asettamista kohtaamisen edelle.
Kreikasta tullut keskustelunavaus kysyy lopulta hyvin yksinkertaista asiaa myös Suomen ortodoksiselta kirkolta: järjestämmekö kirkon elämän niin, että meillä on aikaa toisillemme?
Vastaus alkaa näkyä seuraavilla kirkkokahveilla. Kenen viereen istumme? Ja kuka ottaa yhteyttä siihen, joka ei enää tullut?
Ortodoksi.net
16.10.2026
(Kirjoituksen lähtökohtana on Basilican 13.10.2026 julkaisema uutinen metropoliitta Dorotheoksen ehdotuksista. Suomen kirkkoa koskevat arviot ja kysymykset ovat tämän kirjoituksen toimituksellista pohdintaa.)