Uskonnonopetus ei ole ongelma

(Kuuntele artikkeli tästä linkistä luettuna äänitiedostona, avaa äänitiedosto uuteen välilehteen)

---

Uskonnonopetus ei ole ongelma vaan perusoikeus ja sivistyksen mittari

Suomen keskustelussa “yhteisestä katsomusaineesta” on paljon hyvää tahtoa: halutaan yhdenvertaisuutta ja yhteistä ymmärrystä. Ortodoksisesta näkökulmasta on silti sanottava selvästi, että tie kohti yhtä kaikille yhteistä katsomusainetta on riskialtis, ja se uhkaa juuri sitä, mitä sillä väitetään puolustettavan: vähemmistöjen todellista yhdenvertaisuutta, lasten identiteetin turvallista rakentumista sekä uskonnollista lukutaitoa.

Romanian patriarkaatin tuore kannanotto uskonnonopetuksen puolesta tekee näkyväksi sen, minkä Suomessa joskus unohdamme: uskonnonopetus voidaan nähdä ensisijaisesti oikeutena, ei hallinnollisena vaivana. Suomessa keskustelu on nyt kääntymässä toiseen suuntaan.

Romania: uskonnonopetus on oikeus, jonka asemaa puolustetaan tiukasti

Romanian patriarkaatin perusteluissa uskonnonopetus sidotaan suoraan perustuslailliseen oikeuteen ja sitä täsmentävään lainsäädäntöön sekä opetusministeriön ohjeistukseen (metodologia 22.12.2025). Olennaista on myös painotus, että uskonto kuuluu koulun “normaaliin” ainejärjestelmään: oppiaineella on paikka yhteisessä rungossa, ja arviointi nähdään oppiaineen arvon tunnustamisena, ei ongelmana.

Tässä on selkeä periaate-ero Suomeen nähden. Romaniassa julkinen keskustelu näyttää ajautuvan väitteisiin uskonnonopetuksen “laittomuudesta”, ja kirkko vastaa puolustamalla järjestelmää nimenomaan oikeudellisena ja institutionaalisena kokonaisuutena.

Suomi: oma uskonto ja ET ovat oikeus, mutta järjestelmä on haavoittuva poliittisille kokeiluille

Suomessa uskonnonopetuksen tehtävä määritellään yleissivistyksellisesti: oppilas perehtyy omaan uskontoon, tutustuu muihin uskontoihin ja pohtii hyvää elämää. Opetushallitus korostaa, että uskonnossa on useita oppimääriä, joilla on yhteiset tavoitteet ja sisältöalueet.

Samalla Suomen järjestelmä on käytännössä herkkä, koska se nojaa järjestämisehtoihin, ryhmiin ja resursseihin. Opetushallituksen ohjeessa todetaan esimerkiksi, että jos opetus on jo aloitettu, se hoidetaan perusopetuksen loppuun vaikka ryhmä pienenisi alle kolmen oppilaan, ja että järjestäjä voi harkintansa mukaan opettaa myös pienemmälle ryhmälle. Tämä on tärkeä turvaverkko, mutta myös merkki siitä, että vähemmistöjen oikeus toteutuu usein käytännön hyvän tahdon ja resurssien varassa.

Tämän vuoksi “yhteinen katsomusaine” ei ole ortodoksiselle lapselle neutraali hallinnollinen muutos, vaan kysymys siitä, säilyykö oikeus todella myös arjessa.

Suomen muutospuhe: “yhteinen katsomusaine” ja sen perustelut

Opetusministeri Anders Adlercreutz on nostanut esiin ajatuksen, että uskonto voisi olla oppiaine, joka yhdistää lapsia ja nuoria, ja hän kyseenalaistaa lasten jakamisen ryhmiin uskonnon perusteella. Hän muistuttaa samalla, että uskonnonopetus on Suomessa jo tunnustuksetonta ja kuvaa pirstaleisuuden käytännön ongelmia.

On rehellistä myöntää, että näitä ongelmia on. Mutta ongelmien korjaaminen ei automaattisesti tarkoita, että ratkaisu olisi kaiken yhdistäminen yhdeksi aineeksi. Etenkin ortodoksisen kirkon näkökulmasta kysymys kuuluu: korjataanko yhdenvertaisuutta vai rakennetaanko huomaamatta mallia, jossa vähemmistön oma traditio ohenee “yleistiedoksi”?

Asiantuntijatyö Suomessa: uudistamista kyllä, mutta varoitus oikoteistä

Opetushallituksen katsomusaineiden kehittämisryhmän viesti on kaksiosainen: nykyinen malli on monimutkainen ja siihen liittyy yhdenvertaisuusongelmia, mutta samalla ryhmä tunnisti myös ansioita mallissa, jossa on kaksi katsomusainetta ja useita uskonnon oppimääriä. Lisäksi Opetushallitus korostaa, että suuri osa muutosehdotuksista vaatisi lakimuutoksia ja kokonaisarviointia.

Tätä taustaa vasten on huolestuttavaa, jos “yhteinen katsomusaine” alkaa elää julkisessa puheessa nopeana ratkaisuna monimutkaiseen asiaan. Se saattaa kuulostaa yhdenvertaisuudelta, mutta lopputulos voi olla yhdenmukaistamista.

Ortodoksinen lapsi Suomessa: yhdenvertaisuus ei ole sulauttamista

Rehtori Hannu Pyykkönen muotoilee omassa kannanotossaan ortodoksisen vähemmistökokemuksen ytimekkäästi: puhe yhdenvertaisuudesta kuulostaa hyvältä, mutta juuri vähemmistöjen kohdalla on kysyttävä, tarkoittaako se todellista tilaa olla oma itsensä vai sulauttamista enemmistön kehykseen. Hän muistuttaa myös, että ortodoksinen uskonnonopetus on ollut osa suomalaista koululaitosta pitkään eikä se ole “etuoikeus”, vaan tunnustus siitä, että Suomi on kotimaa myös vähemmistöille.

Tämä vertautuu suoraan Romanian patriarkaatin ajatteluun: uskonnonopetuksen puolustaminen on viesti siitä, että yhteiskunta tunnistaa uskonnollisen identiteetin osaksi kansalaisen oikeuksia. Suomessa tämä viesti on nyt koetuksella.

Suomi vs. Romania: arviointi, oppiaineen arvostus ja sivistyksen selkäranka

Romanian patriarkaatin kannanotossa arviointi nähdään oppiaineen asemaan kuuluvana: arvosana on oppimisen kannustin ja tunnustus oppilaan ponnistelulle. Suomessa ajatus on käytännössä sama, vaikka keskustelu ei yleensä kiteydy arvosanaan. Perusopetuksen opetussuunnitelmatyökalu kuvaa, että uskonnossa arviointi on monipuolista ja siihen kuuluu myös summatiivinen arviointi.

Tässä on tärkeä periaate: jos uskonnonopetusta aletaan kohdella poikkeusoppiaineena, jonka erityisluonne tekee siitä helpommin “yhdistettävän” tai “ohennettavan”, menetetään juuri se arvostus, jota Romania korostaa oppiaineen institutionaalisena selkärankana.

Mitä ortodoksinen kirkko tarvitsee Suomelta juuri nyt

Suomen järjestelmässä on korjattavaa, erityisesti yhdenvertaisuuden ja käytännön toteutuksen osalta. Opetushallituskin myöntää nykyjärjestelmän monimutkaisuuden ja yhdenvertaisuusongelmat. Ratkaisu ei silti ole oikopolku, jossa “yhteinen katsomusaine” korvaa oman uskonnon ja ET:n.

Ortodoksisesta näkökulmasta kestävä linja on tämä:

• Uskonnonopetus on säilytettävä oman uskonnon opetuksena (tunnustuksettomana, mutta traditioon juurtuvana), koska juuri se antaa vähemmistöille todellisen mahdollisuuden ymmärtää omaa perintöään ja käydä aitoa dialogia muiden kanssa, kuten Pyykkönen painottaa.
• Yhdenvertaisuusongelmat on korjattava niin, että oikeus ei jää kuntien resurssitilanteen armoille. Opetushallituksen ohjeen mukaiset turvamekanismit pienissä ryhmissä ovat tärkeitä, mutta niiden rinnalle tarvitaan poliittista tahtoa turvata toteutus.
• Jos katsomusopetusta halutaan kehittää “yhteiseen suuntaan”, sen on tapahduttava lisänä ja yhteistyönä, ei korvaamisena. Muuten käy helposti niin, että vähemmistön sisältö jää yleispuheeksi, ja juuri se heikentää myös yhteistä ymmärrystä.

Romanian patriarkaatin perusviesti sopii Suomeenkin: uskonnonopetus ei ole menneisyyden jäänne, vaan osa sivistystä, oikeuksia ja yhteiskunnallista jatkuvuutta. Kun Suomessa nyt punnitaan “yhteistä katsomusainetta”, olisi syytä katsoa Romaniaan ja kysyä rehellisesti: rakennammeko järjestelmää, joka todella turvaa lapsen oikeuden omaan traditioonsa, vai järjestelmää, joka tekee vähemmistöstä siistin alaviitteen.

Ortodoksi.net
20.1.2026

Lähteet

• Opetushallitus: Uskonto perusopetuksessa
• Opetushallitus: Ohje perusopetuksen uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetuksen… (19.9.2022, OPH-3903-2022; pdf)
• Opetushallitus: Katsomusaineiden kehittämisryhmän loppuraportti julki – osa ehdotuksista vaatii lainsäädäntömuutoksia
• Verkkouutiset 20.12.2025: Anders Adlercreutz: Uskonto voisi olla lapsia ja nuoria yhdistävä oppiaine
• Hannu Pyykkönen 12.1.2026: Jääkö ortodoksinen lapsi yhteisen katsomusaineen jalkoihin?
• Tavoitteet OPS -työkalu: Uskonto (vuosiluokat 7–9): oppimisen ja osaamisen arviointi